Mitä enemmän ajan kolmipyöräisellä, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että nojapyörän pitää olla kolmipyöräinen. Ylämäet ovat niin mukavia ja mäen jälkeen voi jäädä hyvin hitaasti ajaen huohottamaan sielunsa kyllyydestä. Fuegolla kun ajeli, niin jälkihuohotus oli vaikeaa ja ainakin tuntui vaaralliselta. Kun silmissä alkaa sumentua, ei tasapainon pito ole enää niin helppoa. Varsinkin maantiellä hoiperellessa tuntui välillä hyvinkin pelottavalta kun autot pyyhkäisivät aivan vierestä ohi. Ja ylämäen pelko tietysti tekee mäestä vielä paljon hirvittävämmän kuin se oikeasti olisikaan.
Ylämäkiongelma ei tietysti koske niitä, jotka polkevat jatkuvasti ja kiitävät mäet ylös samaa vauhtia kuin minä tasaisella. Itse kuitenkin olen varsinkin nyt, kun olen ollut ilman pyörää koko kesän, niin rapakunnossa, että kolme pyörää ovat todellinen siunaus.
Kolme pyörää saavat kyllä kaikki routaröykyt tuntumaan hurjilta. Ja jossain kohtaa pyörätie oli paikkauspinnoituksesta johtuen niin vino, että tuntui kuin olisin juuri ollut kippaamassa kyljelleen. Tosin en vielä näin vähäsellä kokemuksella osaa sanoa, kuinka todellinen kaatumisen riski oli. Kaksipyöräisellä röykkyjen ja möykkyjen yli pujottelu oli helpompaa, eikä vino pinta haittannut juuri ollenkaan.
Käytin nyt ensimmäisen kerran etuvaihtajaa - ja kävi juuri niinkuin pelkäsinkin. Hyvissä ajoin ennen ylämäkeä vaihdoin etupäähän pienimmän rattaan, ja se olikin sitten todella pieni. Ilmeisesti jopa niin pieni, että ketju on liian pitkä, jos etupäässä on pienin ratas ja takapäässä esim. neljäs ratas. Keskellä ylämäkeä kuului paukahdus ja ketju oli pudonnut eturattaalta. Jarru päälle ja sitten opin jälleen uuden asian Mangostani. Jarruissa ei riitä tehoa pitää pyörää paikallaan ylämäessä, jos yrittää samaan aikaan nousta pyörästä pois.
Noh, valuttelin Mangon poikittain ja sitten nousin pois. Mango kyljelleen penkalle ja ketjua paikalleen laittamaan etupään lattia-aukoista. Ketju heilui aivan holtittomana sivusuuntaan ja jouduin laittamaan etupäähän isoimman rattaan ennenkuin se kiristyi sen verran, että kiipesi paikalleen. Sitten talutin Mangon mäen laelle ja jatkoin ajoa.
Mangoa pystyy taluttamaan yllättävän hyvin, peräpään kapeus tekee mahdolliseksi työntää Mangoa eteenpäin aukon etupäästä ja samalla kädellä voi pitää ohjaustankoa aukon reunaa vasten kiinni ja jopa hieman ohjata. Kolmipyöräisyydestä tulee jälleen etua, kun pyörä ei yritä kaatua mihinkään suuntaan. Davidilta kun kyselin ennen tilauksen tekoa ylämäessä taluttamisesti ei hän osannut sanoa oikein mitään, Hollannissa kun ei ole ylämäkiä.
Täytyy kokeilla ensikerralla laittaa taakse pienin vaihde, eli isoin ratas, eteen pienin ratas. Ja sitten hoitaa alennus kesken mäkeä vaihtamalla napavaihde kolmoselta ykköselle tarpeen mukaan. Ja tietysti täytyy selvittää onko mahdollista kiristää ketjua sen verran, ettei vaiva toistuisi missään olosuhteissa. Minä vaan inhoan pyörän säätämistä, vaikka tietysti tiedän sen olevan joskus vielä edessä. Perkele.
